mä nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä ~

On ihana tunne muistella viime viikonloppuu, kaikkea ihanaa ja onnellista. Se oli oikeesti elämää ja tosi iso juttu mulle, iso hyppäys parempaan. Eli oltiin Sallan kans iskän tykönä Ylivieskas perjantaista sunnuntaihin. 

Ensi perjantai iltana se automatka iskän bemarilla meni vaa koomates, iskän autoon oli ihana vaa vajota sinne penkkeihi, puoli nukuttii pimees koko matka ja kaustisella syötii grillillä kanapatonkii haha. Ku päästii iskän työ ja ruvettii tekee petiä ja näin nii oli vaa sellane outo olo, et justii vasta tutustuttii ja nyt ollaa täs! Käytii suihkus ja juotii iltateetä ja ruvettii nukkuu. 

Lauantaina kaikki oli vaa nii ihanaa ja nautittii kaikesta, olin helvetin onnellinen! Me shoppailtii kärkkäisellä ja seppäläs, käytii ihanas tuules juoksemas, syötii iskän tekemää ruokaa ja katottii kasipallo elokuva. Se oli oikeesti järkyttävä, täynnä maailman pahuutta. Mut ei se pilannu meidä päivää, ruvettii laittautumaa ja sitte iskä nakkas meidät oulaisiin. Pari tuntii odotteluu kannatti, koska Haloo Helsingin keikka oli aivan ihana, sanoinkuvaamattoman hyvä fiilis! Meillä oli tosi kivaa ja aaw! Saatii nimmarit ja halit ♡ Haettii kotimatkaksi kunnon mässyt kauheesee nälkään. 

Sunnuntaina herättii aiva ku ei mitää, sitte saatii tietää että myrsky sotkee junaliikennettä. Ei oarhaat fiilikset aamulla epätietoisuudes tehdä lähtöö. Haettii mässyt kaupasta ja mentii asemalle. Luultii et päästää junalla, mut ei sitte päästykää.. Mut kyllä se linkka matka yllättävän nopeasti silti meni. 

Tää viikonloppu oli parasta mun elämäs varmaa ikinä! Kaikkei tärkeimpii oli mun mielestä ne yöt/illat ku juteltii kaikkee, naurettii kaikelle turhalle ja näin. Tää reissu lähensi mua ja sallaa tosi paljo!♡ Salla on vaa nii ihana ihminen, haleja sulle jos/ku luet tän rakas!

Muuten mulle kuuluu kans ihan hyvää,  koulu vaan vie liikaa aikaa ja motivaatio hukas liikunnanki suhteen. Otan vaa rennosti ja nautin elämästä:) Ihanaa ku on nyt luntaki! Koulu ressaa jonki verra, mut parin viikon rutistus vielä ja sitte on joulu, ihanaaa! Nyt pitäs nousta sängy pohjalta ja mennä aamupalalle ja mainosten pariin. Kattoo ny lähenkö sit mietaalle illalla.. 

 

Menneisyys repussa, katse eteenpäin ~

 Pitkästä aikaa, postausta, tällä kertaa kouluun kirjoitetun aineen muodossa. Olis kiva saada palautetta!:) Laitan illemmalla vielä toisen postauksen, ihan kuulumisia ja kännykkäkuvia, ja ostospostausta olis tarkotus alkaa tänään kuvaamaan pikkuhiljaa!

Nyt kun yhdeksäsluokka alkaa olla puolivälissä, tekee mieli ajatella ja pohtia, mitä nämä vuodet ovat opettaneet minulle, kuinka ne ovat muokanneet minua. Kun katson kuvia itsestäni seitsemännellä ja kahdeksannella, päällimmäisenä huomaa, että olen muuttunut ulkoisesti, hiukset ovat kasvaneet ja värjätty vaaleammiksi. Olen kasvanut pituutta ja laihtunut. Vaatetyyli on muuttunut, seiskan Hello Kitty - paita ja farkkuleggingsit yhdistelmä on muuttunut farkuiksi ja neuleiksi. Oma tyyli ja pukeutuminen on koko ajan tärkeämpää, meikkaan enemmän ja kiinnitän paljon enemmän huomiota ulkonäköön nyt yhdeksännellä.            

    Paljon tärkeämpää ja suurempaa on kuitenkin muutos sisälläni, kasvaminen. Koskaan ei tule täysin valmiiksi ajatustensa ja itsensä kanssa, mutta yläaste aika on ollut minulla, kuten varmasti muillakin nuorilla, todella tärkeää kasvun aikaa. Yläasteella täytyy sopeutua muutoksiin, kasvaa lapsesta nuoreksi ja valmistautua jo hiukan aikuisuuteen.

    Muistan elävästi kuinka jännitin vatsani kipeäksi seiskan alkua. Olin niin ulkopuolinen, ujo ja hauras, en ollut vielä valmis aloittamaan uutta elämänvaihetta, koska edellistä ei oltu vielä käyty kunnolla loppuun. Vanhempien ero, isäpuolen alkoholiongelmat, uudet pikkusisarukset ja äidin väsymys, kaikki vaikeudet, jotka olivat nakertaneet minua rikki, oli vielä sisälläni seiskalle tullessani. Niistä ei oltu puhuttu juuri mitään, kaikki oli vain kasaantunut sisälleni, se puristi rintaa, kiusasi ja valvotti.

    Olin erkaantunut ala-aste aikaisista kavereistani pikkuhiljaa jo ennen yläastetta. Kuudennen luokan lopussa elin pienen vaiheen, johon kuului Sanna ja hauskanpito, se oli kuin pieni herätys, tämä on ohi kohta, et ole nauttinut tarpeeksi ala-aste ajoista. Mutta kesä erkaannutti minut ja Sannan toisistaan, noustessani linja-autoon, avatessani yläasteen painavan oven, olin jättänyt taakseni vanhan. Orpona ja yksinäisenä minun olisi pitänyt löytää paikkani.

    Pikkuhiljaa jäin yksin seiskaluokan aikana. Pikkuhiljaa toin elämääni puntarin, mittanauhan ja paineet. Oli oltava luokan paras, että olisin jotain. Oli laihduttava, että en olisi koulun pullein seiska. Oli saatava vaatteita, millaisia muillakin oli. Koko seiskaluokan kuljin kuin sumussa, eksyin poluilla juuri sille väärälle. Olin liian rikki, olin särkynyt jo, eikä kukaan ollut vielä koonnut palasiani yhteen. Välit viilentyi isän kanssa, siskojen kanssa ja sukulaistenkin.

    Kahdeksannella luokalla mikään ei muuttunut paremmaksi, vaikka kuinka lupailin sitä itselleni. Kuvittelin, että olen taas yhtä hyvää kaveria Sannan kanssa, kun hän tulee seiskalle. Mutta ei elämä mene siten kuinka kuvittelee. “Tiedän, että elämää ei voi hallita, se kulkee minne tahtoo vapaana.” Tietenkin Sannalla oli jo omat kaverit, vuoden hiljaisuus välillämme oli kasvattanut muurin. Kun alan miettiä oikein tarkasti, ei hyviä muistoja kahdeksannen luokan ajalta ole, tuskin yhtäkään. Opettajat vaihtui, luokka oli sama, mutta minulla ei vieläkään ollut siellä paikkaa. Otin aivan liian suuret paineet opiskelusta, luin kokeisiin aivan liikaa. Ei aikaa ollut mihinkään muuhun kuin lukemiseen ja laihduttamiseen. Kasi luokan syksy oli yhtä kamalinta aikaa elämässäni. Eikä se ollut edes elämää, ei se ollut elämisen arvoista. Vain juokseminen, vain se että maha kurni illalla ja se, että sain kokeesta taas kerran kympin, vain se piti minua pinnalla ja esti hukkumasta. Kaikki oli pinnallista, jälkeenpäin ajateltuna en nauttinut mistään oikeasti, sydämellä.

    Joka päivä tunsin itseni huonoksi, en ollut tarpeeksi hyvä missään. Olin ruma, olin lihava ja minun olisi pitänyt olla kaikessa parempi ja ahkerampi. Kouluterveydenhoitaja ja psykologi yrittivät jotenkin kai auttaa, ei siitä ollut mitään apua. Sain niistä psykologin edessä istutuista tunneista vain mielettömän voiman ja tahdon selvitä yksin ongelmista voittoon. Jätin aikalailla laihduttamisen, mutta silti vain vatvoin ongelmissani. Vuodatin blogiin kauheaa valitustani paineista koulussa, epävarmuutta itsestäni ja surua yksinäisyydestäni. Tulevaisuus ei enää tuntunut valoisalta, pelkäsin, ettem jaksa enää, pelkäsin syrjäytymistä ja kuolemaa. Olin välillä todella maassa ja olin niin rikki, että en osannut ajatella enää, että asiat voisivat muuttua. Olin lähellä luovuttaa ja antaa kaiken elämän valua hukkaan, kuin likainen vesi viemäriin.

    Viime kesä oli uuvuttavan yksinäinen. En tehnyt mitään, nyhjäsin kotona. Kävin lenkillä, mutta en edes laihduttanut tietoisesti koko kesänä. Rippileirillä sain jonkinlaista intoa ja energiaa, että ehkä elämässä on vielä jotain jäljellä, en voi luovuttaa. Halusin ensimmäisenä korjata välejä isän kanssa. Ei meillä ikinä ollut ollut mitään riitoja, mutta kaikki jutut oli vain jäänyt puhumatta. Ei oltu juteltu, eikä vietetty aikaa yhdessä tarpeeksi. Mutta kun makasimme Hailuodon hotellin sängyillä, puhuttiin ja maattiin kyyneleet silmillä. Käveltiin tuulisessa meren rannassa, syötiin  ja käytiin uimassa. Se oli jotakin. Me oltiin isä ja tytär, vihdoin lähempänä toisiaan.

    Kun koulu alkoi, minulla oli hirvittävän kova halu olla sosiaalisempi, viimeinen vuosi yläastetta, viimeinen mahdollisuus. Tämä syksy on ollut elämässäni parasta aikaa kuuteen vuoteen. Aloimme Tiinan kanssa lähentyä, olla yhdessä ja tutustua. Se tuntui todella hyvältä, kun ei tarvinnut istua yksin, oli seuraa ja hyvää sellaista. Minulla on luokassa vihdoin jonkinlainen paikka.

    Tärkeintä mitä minulle on tapahtunut tänä syksynä, on se, että tutustuin Sallaan, että Sannan kanssa jääneet välit ovat ruvenneet korjaantumaan, että Lotankin kanssa on ruvettu lähentymään. Jokaisella osa-alueella elämässäni menee nyt paremmin. On tekemistä viikonlopuksi, seuraa välitunneilla ja ruokalassa. Voin laittaa viestin jollekin aina kun on huono fiilis tai joku asia painaa mieltä. Olen saanut puhuttua asioista, saanut tukea ja ymmärrystä. Ensimmäistä kertaa tuntuu vahvasti siltä, että saan laihduttamisenkin kokonaan jätettyä, koska Salla tukee minua siinä hyvin. Olen paljon itsevarmempi, kuin koskaan, vaikka parannettavaakin vielä olisi. Haluan olla oma itseni, oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.

    “Mullon kiire elää, vaikka huominen ei koskaan kuole!” Haluan koko ajan tehdä jotain, toteuttaa itseäni ja oppia nauttimaan elämästä, kaikista hetkistä ja sanoista, hyvistä ja huonoistakin. Haluan elää omalla tyylilläni, liikkua ja syödä, tehdä itseni ja muut onnellisemmiksi ja iloisemmiksi.

En kuitenkaan ole vielä valmis. Olen vasta alkanut toipua kaikesta, mutta olen jo hyvässä alussa, ylöspäin. Vaikeat ajat ovat aina osa minua, eivät ne katoa puhumalla tai huku ajan kuluessa, mutta opin elämään niiden kanssa, kun saan jakaa ja pohtia niitä tarpeeksi paljon toisten kanssa. Pystyn katsoa toiveikkaana tulevaisuuteen.

“Menneisyys repussa, katse eteenpäin, kuka ois uskonut et tää vielä menee näin.”